Johtaako vai eikö ja jos niin miten?

Duty called

Itsenäisyyspäivästä alkanut pitkä viikonloppu on takana. Juhlat on juhlittu, ansiomerkit jaettu ja sankaritekoja eri elämän alueilta on muisteltu. Eri kommenteissa on tuotu johtamisen ja esimerkin voima esille suomalaisen yhteiskunnan menestystarinassa.

Viimeaikoina on julkisuudessa käyty vilkkaasti  keskustelua johtamisesta.  Kolleegani Juho Rahkonen toi Talouselämä-lehdessä 16.11.2018 esille, etteivät suomalaiset tarvitse auktoriteetteja. Vertikaalinen johtamismalli korvaantuu horisontaalisella itseohjautuvuudella. Marraskuun lopulla työpsykologi Pekka Järvinen peräänkuulutti Helsingin Sanomissa päinvastoin jämäkämpää esimiesotetta.  Johtajan tehtävä ei ole luoda kivana kaverina kaikille hyvää fiilistä, vaan ohjata työtä ja jakaa ne vähemmänkin mukavat työtehtävät oikeudenmukaisesti kaikille. YLEn aamu-tv:ssä on taas kerrottu esimiesten käyvän itseohjautuvissa organisaatioissa tarpeettomaksi – toisessa lähetyksessä kerrottiin tällaisten organisaatioiden vaativan entistä enemmän esimiesten tukea.

Hämmentää eikö totta? Yli 30 vuoden johtamiskokemuksella en voi olla pohtimatta asiaa. Yksi semanttinen pulma on  koko johtamisen käsite.  Meillä menevät arkinen esimiestyö ja ylemmän tason leadership helposti samaan koriin – pomo on  pomo siitä riippumatta mitä hän tekee.  Kun nämä asiat osaa erottaa karkeasti toisistaan on jo helpompaa.

Digiloikka on tämän päivän teollinen murros

Digitaalisuuden vyöryttyä päällemme on esimiestyö taas murroksessa. Tilanne oli samankaltainen toisen maailman sodan jälkeen.  Teollisuus perusti jo 1946 Johtamistaidon Opiston valmentamaan  uutta työnjohtoa. Pian valmennus ulotettiin keskijohtoon. Insinöörien työnjohtotaitoja tuli kehittää, jotta nopea teollistuminen  Suomessa ei olisi kärsinyt huonosta johtamisesta. JTOn kirjoja lueskeltiin 1970- ja 1980 luvulla myös sotilasoppilaitoksissa.  Vuorovaikutteisesti elinkeinoelämä kiinnostui 2000-luvun alussa Puolustusvoimissa kehitetystä Syväjohtamisen mallista. Esimies ei enää ollut Puolustusvoimissakaan kaikki tietävä mallisuorituksen näyttäjä, vaan henkilö  joka opetti alaisiaan johtamaan omia alaisiaan. Tähän pyritään tänään myös peruskoulussa mm. ilmiöoppisen kautta. Opettaja ei ole ”liitu ja leuka” vaan henkilö, joka opettaa oppilaita hankimaan tietoa eri lähteistä ja tieteenaloista.

Asiantuntija ei tarvitse ohjausta vaan tukea ja turvaa

Nykyaikaisen työn painottuessa entistä enemmän asiantuntijuuteen on myös esimiestyön luonne muuttunut. Hän ei saa olla ”kellokalle” tai  ”kyttääjä”. Hänen  tulee  keskittyä yhdessä  alaisen kanssa vaikeiden asioiden ratkaisemiseen, työkuorman tasaamisen, toiminta-edellytysten turvaamiseen  ja juridisten vastuiden kantamiseen, asia joka alaisilta usein unohtuu. Esimies ei pysty hallitsemaan kaikkia niitä yksityiskohtia, joita hänen alaisensa osaavat. Siksi esimiehen on voitava luottaa alaisten osaamiseen ja vastuullisuuteen suorittaa omat työtehtävänsä uudenlaisessa työympäristössä – niin fyysisessä kuin digitaalisessa.

Johdon tehtävät ja kompetenssivaateet eriytyvät

Keskijohdon ja etenkin ylemmän johdon tulee keskittyä enemmän asioiden kuin ihmisten johtamiseen ainakin ajankäytöllisesti. Yrityksen johtoryhmä saatikka hallitus, joka keskittyy mikromanageeraamisen on kauhistus. Esimiehille tulee antaa työrauha. Toimintaympäristön muutosten seuraaminen ja niistä avautuvien strategisten uhkien ja mahdollisuuksien hakeminen ja reagointi on johdon työtä. Tämä edellyttää useasti vaikeitakin päätöksiä, joista viestiminen henkilöstölle ja kaikille muillekin sidosryhmille on haasteellista ja nopeatempoista. Eri media-areenoiden hallinta ratkaisee julkisuus pelin ja uskottavuuden.

Lyhyesti siis – johtamista ja esimiestaitoja tarvitaan kuten ennenkin, mutta eri johtamistasojen tehtävänkuvat eriytyvät entisestään. Myös kompetenssivaateet muuttuvat. Johtajaksi pyrkiminen on yhä harvemman tavoite, asiantuntijana moni voi toteuttaa itseään tasapainoisemmin. Eikä ”kiva-johtaminen” ole ratkaisu arjen ongelmiin vaikka porukasta siltä tuntuisi. Mietitäänpä Tuntemattoman hengessä olisi Lehdon pitänyt jättää tiedustelukeikka väliin kun muiden mielestä oli niin huono keli. Tai olisiko Koskelan pitänyt johdattaa kaikki aliupseerinsa etkoille Pataljoonan komentopaikalle Marskin syntymäpäivänä  – tuskinpa.

Kaatuiko Vihreiden vallanvaihto johdon viestintään?

adult-african-descent-analysis-1549000

 

Ollaan palattu lähtöruutuun

Vihreiden korpitaival päättyi – niin ainakin puoluejohdossa toivotaan – Pekka Haaviston valintaan runsas viikko sitten. Avohaavaan hieraistiin vielä suolaa YLEn viimeisimmässä kannatusmittauksessa. Tulos 11,3 % kannatus – vielä 0,3 % laskulla menee jo alle kuntavaalituloksen. Alman höpsis-mittaus, joka näytti 12,9 %  kannatusta Vihreille voidaan unohtaa. Vihreiden sauna palaa edelleen – vai palaako? Kirjoitin blogissani 7.9.2017, ettei ministeriautojen avaimia kannata vielä jakaa, kun Vihreät käväisivät mittausten kolmospaikalla.  Itse asiassa nyt ollaan samalla tasolla kuin tammikuussa 2017,  jolloin Vihreiden kannatus oli HS-gallupissa 12 prosentin luokkaa. Eli ei Vihreiden peli ole vielä pelattu. Kuten Ylen Ykkösaamussa todettiin viime viikolla, hyötyy SDP aina kaikista ammattiyhdistysliikkeen ja hallituksen nokitteluista. Kevään EK-vaalien aikaan pääsevät muutkin asiat esille kuin kolmikanta ja puoluejohtajien mediapersoonat painavat äänestäjien puntareissa.

Toimiko Vihreiden johto viestinnällisenä joukkueena?

Touko Aalto nostettiin puolueen johtoon tuomaan yleispuolueen leimaa ja kannattajakunnan laajennusta Ruuhka-Suomen ulkopuolelta. Strategisesti perusteltu päätös, mutta usko siihen, että kun annetaan virka niin järki tulee kaupantekijäisenä ei todellakaan toiminut.  Ei ainakaan mitä tulee viestintään. Puheenjohtaja, joka oli myös ”vihreä” kansanedustaja jätettiin yksin vastaamaan viestinnällisiin haasteisiin, jotka mediallistuneessa toimintaympäristössä ovat etenkin politiikassa mitä ankarimmat. Yksittäisiä tiedonvälittäjiä nousi spontaanisti antamaan hämmentäviä lausuntoja milloin somessa, milloin perinteisissä medioissa, oli sitten kyseessä puheenjohtajan tekemisistä tai  puolueen linjasta.  Selvä roolitus siitä, kuka vastasi mistäkin media-areenasta tai aiheesta näytti puuttuvan ja tästähän eri politiikan toimijat saivat uusia aiheita hämmästelyyn.

 

Oliko viestintä ennakoivaa vai reaktiivista?

Perinteinen reaktiivinen viestintämalli, joka nojautuu tapahtumien selvittämiseen ja pahimmillaan selittelyyn ei toimi yrityselämässä saatikka politiikassa. Aktiivinen ote, jossa aloite on viestijällä ei yksin vastaanottajalla on ratkaisu. Nopeus, avoimmuus ja totuudenmukaisuus ovat hyviä lähtökohtia. Toki puheenjohtaja yritti parhaansa, mutta monesti ulostulot olivat hätäisiä ja niitä jouduttiin heti miten korjailemaan. Taas syntyi kuva siitä, ettei homma ollut hanskassa tai ainakin toinen hanska oli hukassa tai kaverilla lainassa.

 

Asiat ovat sitä miltä ne näyttävät

Moni viime vuosien johdon media- tai somekohu on lähtenyt pienestä liikkeelle on sitten ollut kyse Kanervan tekstareista tai Ailuksen pikku-bemarista.  Kyllähän asiassa jotain perää pitää olla kun siitä niin paljon puhutaan! Näin kuuluu vanha kansan viisaus – ja some tätä kuvaa vain vahvistaa. Kun pientä alkupaloa ei saada kuriin, on pian roihu on sellainen, että ero tehtävästä on ainoa ratkaisu. Kaikilla media-areenoilla tulisi olla aktiivinen niin busineksessä kuin politiikassa.  Vaikeaa se on nykymenossa, jossa  esimerkiksi Ben Zyskowiczin BenTV:llä on runsas 1000 seuraajaa kun taas Roni Backin tubetuksia seuraa viikoittain yli 200.000 seuraajaa – kohderyhmät ovat toki erilaiset. Miten siis toimia johtajana  mediallistuneessa ympäristössä  – tätä olen selvittämässä Johtaja on Media! – toimiston apuna.